Ennen kaikki ei ollut paremmin. Tykkään silti haikailla historian perään ja se on aina kiinnostanut minua. Kehitystä voidaan tehdä oppimalla jo tehdyistä virheistä. Ehkä varttuminen historiallisessa ympäristössä 201-vuotiaan paperitehtaan läheisyydessä, Janakkalan miekkamiehen ja linnavuorten takapihalla on jättänyt myös jälkensä. Nykyinen poikamiesasuntonikin on tyylille uskollinen, sillä alle 100-vuotiaat huonekalut ovat nopeasti laskettuna vähemmistössä.
Eräs kaverini sanoi astuessaan ovesta sisään: ”Ihan kuin mummolassa!”
Vastasin: ”Kiitos.”
Nykyinen alle 60-vuotias kerrostaloasuntoni on minulle hämmentävän moderni. On outoa, kun talvisin ei tarvitse vuorata kivijalkaa lumella, eikä lattiat nitise, kun ne on tehty betonista. Olenkin tottunut ympäristöön, mikä on rakennettu ennen Suomen itsenäistymistä. Siellä olen kasvanut ja sellaisessa ympäristössä oppii tuntemaan paikallisen kulttuuriperimän ja historia tavalla, johon monella ei ole mahdollisuutta.
Perimän ja paikalliset tavat voi nähdä konkreettisesti ja tuntea. Monet niistä elää vieläkin ja ovat vahvasti edustettuna kylän yhteisössä. Hyvänä esimerkkinä tästä on paikallinen urheiluseura Tervakosken PATO, minkä asema on lähes uskonnollinen ja kylän lasten odotetaan vieläkin ottavan osaa jalkapallokerhoihin ja liittyvän joukkueisiin. Valtava enemmistö niin tekeekin. Paperitehtaan historiallinen panostus yhteisöllisyyteen ja hyvinvointiin näkyy myös vahvasti ja edellämainitun urheiluseurankin laskut ovat aiemmin kulkeneet suoraan tehtaan kirjanpitäjille.
Koko historiallinen ympäristö tehtaan ympärillä on rakennettu työväenasunnoiksi työntekijöille ja heidän perheilleen. Näissä luonnollisesti asuttiin ilmaiseksi. Tehdas rakennutti seuratalon, uimahallin ja urheilukentät sekä lukuisia palveluita. Minullakin on vielä 2010-luvulla ollut käytössäni paperitehtaan kustantamia oppikirjoja lukiossa. Pihoilla tehtaan jälki näkyy puutarhurin istuttamina omenapuilla, joiden lajivalikoimasta löytyy todellisia harvinaisuuksia sekä lähes joka pihaa koristaa pitkä rivi saman aikakauden marjapensaita.
Pitkä historia toisista huolehtimisesta on syvällä paikallisessa kulttuurissa. Varmaan senkin takia tykkään ihailla historiaa. Ei kaikki ole aina ruusuista ja tiivis kyläyhteisö ei ole uusille jäsenille välttämättä se helpoin ympäristö. Mutta kirjoitankin tätä tekstiä siitä, mistä olen historiassa tyytyväinen ja ylpeä. Siitä, miksi itse olen siihen uppoutunut. Löydän tämän jonkun minua suuremman tunteen vanhoissa, arvokkaissa ja yleisesti uppouttavissa ympäristöissä. Olen tervakoskelainen, joten koen kylän historian myös osaksi omaa identiteettiäni.
Kotini on täynnä vanhoja huonekaluja arkuista ompelukoneisiin, koska en löydä samaa tunnelmaa muualta. En halua kuluttaa ylimääräistä ja vanhat kalusteet edustavat minulle myös kestävää kehitystä ja eräänlaista anti-kulutuskulttuuria. Haluan välittää tätä tunnetta eteenpäin myös rautateillä.
Raiteet ovat palanneet osaksi poliittista keskustelua ja Ruotsissa yöjunat on keksitty uudestaan. Myös matkustajamäärät ovat olleet selkeästi kasvussa. On hienoa, että junat ovat kokeneet uuden nousukauden. Tämä edustaa kestävää kehitystä parhaimmillaan. Kehitystä saadaan vain investoimalla – toivottavasti junien perinnettä ja historiaa ei unohdeta matkanvarrella ja tuetaan niitä vaalivia yhdistyksiä sekä kannustetaan vanhan kaluston hyödyntämistä sen romuttamisen sijaan.
